Maija Aalto - Hissi Se juuttui toisen ja kolmannen kerroksen väliin puoli viiden aikaan iltapäivällä. Kyydissä oli kuusi ihmistä: se laihempi homoseksuaali (28) kolmannen kerroksen asunnosta, kuudennen kerroksen herra Koskensalo (43), neljännen kerroksen Fiia (14) sekä samoin neljännestä kerroksesta Nokelaisen Jonna (35) ja Annukka (6). Annukka roikotti vasemmassa kädessään sellaista nukkea, joka hymyilee niin kuin oikeat vauvat, muttei taatusti pissaa tai kakkaa tai huuda öitä. Jonna ajatteli jalkojaan, sitä miten niitä väsytti ja vasemman kantapään rakko olisi pitänyt puhkaista eilen desinfioidulla neulalla niin kuin äiti opetti, ja miten se oli varmaan jo revennyt itsestään. Fiialla oli tukassa sitä Dekadenzin vihreää, joka lähtee pois kahden viikon jälkeen ja pilaa hiukset mennessään. Herra Koskensalolla oli kommunikaattori salkussaan ja 7120 taskussa, Jonna tiesi, että hänellä oli etunimikin. Kukaan läsnäolevista ei tiennyt oliko se laihempi sellainen nimeltään Korhonen vai Inkilä, kun siinä niiden ovessa luki molemmat nimet, eikä niitä yleensä nähnyt erillään toisistaan. Jos hissi olisi pysähtynyt kerrosta aikaisemmin, kyydissä olisivat olleet vielä Nyyssösen rouva (72) ja Repe vaan (46) mäyräkoirineen, jotka poistuivat kyydistä ensimmäisessä kerroksessa. Repen jäljiltä ilmassa leijui vielä aavistus vanhaa viinaa ja pesemättömiä vaatteita, ja se sai kaikki hengittämään tiedostamattaan suun kautta. Viisi ihmistä on vähän suuressa hississä (8 henkeä tai 630 kg), jos matka kestää vain muutamia minuutteja. Nyt ei kestänyt. - Helvetti näitä hissejä. Olisi tässä tärkeämpääkin, herra Koskensalo puuskahti ja painoi hälytysnappulaa - Pienillä padoilla on korvat, Jonna sanoi ja yritti tuijottaa herra Koskensaloa pitkään. Hälytysnappi oli sellainen vanhanaikainen malli, korjaajan kanssa ei päässyt puhumaan, mutta kaikki tiesivät toki, että apu olisi paikalla pian. Olisihan? Annukka valui lattialle mytyksi, nuken pää kopsahti laattaa vasten. Siitä lähti sen verran ärsyttävä ääni, että Annukka paukautti toisen kerran ja kolmannen ja taas ja taas, mitäs ostivat vääränlaisia nukkeja lepytykseksi. - Lopeta, Jonna sanoi ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi ollut itse lyyhistyä lattialle ja nostaa jalat hissin seinää vasten, vielä kun joku olisi hieronut kipeitä sääriä. Annukka jatkoi vaan. - Ei äiti nyt jaksa. Lopeta, Jonna sanoi. Muut eivät olleet kuulevinaan. Herra Koskensalo näppäili ensin kommunikaattoria ja sitten toista kännykkää, turhaan. - Tämä on sietämätöntä. Kenttää ei löydy. - Me olemme liian riippuvaisia noista helvetinkoneista, minäkin. Ihmiset eivät pidä tapaamisista kiinni. Kaikki elävät hetkessä, sanoi Korhonen tai Inkilä ja olisi varmaan jatkanut luennoimista, jos joku olisi vaivautunut kuuntelemaan. Fiia tuijotti takaseinän peiliä ja ajatteli, etteivät pvc-housut ja ikivanha maripaita sittenkään olleet kovin onnistunut yhdistelmä. Sitten hän ajatteli hetken aikaa sitä Psyko-suihkuverhoa, joka pitäisi ostaa ensi viikolla Europe housesta, jos rahat vain riittäisivät, ja sitten hetken aikaa elokuvatarjontaa ja ruotsin sanakokeissa lunttaamista. Sitten Fiia muisti olevansa erikoinen ja älykäs ihminen, ja ajatteli nopeasti varmuuden vuoksi Yrjänän sanoituksia, Sartrea ja maailmantuskaa. Puolen tunnin päästä herra Koskensalo päätti olla mies ja ottaa asioista vastuun. - Missä se huoltomies kuhnailee? Tässä on odotettu jo puoli ikuisuutta. Jonkun pitäisi tehdä jotain. Jonna ajatteli, että herra Koskensalo, tai siis Tapio, oli oikea herrasmies. - Kukaan ei nykyisin hoida työtään kunnolla. Edes rahalla ei saa laatua. - Ehkä hälytysnappi on rikki, sanoi Korhonen tai Inkilä ja painoi varmuuden vuoksi hälytysnappia uudelleen monta kertaa. - Luulisi jonkun huomanneen muutenkin, ettei hissi toimi, Jonna tokaisi. - Ehkä tuolla ulkopuolella ei ole ketään elossa, Fiia sanoi ja virnisti tavalla, jonka oli tarkoitus näyttää seksikkäältä. Annukka unohtui tuijottamaan suu auki. - Älä säikytä lasta, Jonna sihahti. Korhonen tai Inkilä ränkytti hälytysnappulaa edestakaisin. - Jos on sattunut vaikka joku ekokatastrofi tai terroristihyökkäys tai jotain. Sähköt ovat poikki, ihmiset kirkuvat kaduilla paniikissa. Kukaan ei ehdi pelastaa meitä. Ehkä kadulla on kaasua, joka kohoaa vähitellen ylöspäin, Fiia jatkoi. Annukka kiinnostui. - Mikä on ekokatastrofi, hän kysyi. Noin pieni ja osaa jo sanoa perässä vaikeita sanoja, mietti Jonna. Fiia vajosi istumaan lattialle jalat pitkällä niin että kaikkien muiden piti tehdä vähän tilaa. - Ehkä tämä hissi putoaa pian kolisten kellarikerrokseen ja kuollaan kaikki sukkelaan, hän sanoi. Korhonen tai Inkilä ei vieläkään lopettanut hälytysnapin painamista. - Tukkisit jo turpasi, herra Koskensalo sanoi ja ihme kyllä Fia tukki. Jonna muisti sen kerran pari viikkoa sitten, kun he edellisen kerran osuivat samaan hissiin Tapion kanssa. Tapio auttoi painavan kauppakassin kanssa niin kuin ainakin herrasmies ja loi Jonnaan merkitsevän katseen alta kulmiensa. Selvää flirttiä! - On se hyvä, että meillä on täällä mies mukana. Tehän varmaan saatte pian korjattua tuon hälytysnapin, jos siinä on jotain vikaa, Jonna muikisteli. - Millä muka ja miten. Luuletko sinä lehmä, että minä kanniskelen mukanani koottavaa sähkömiestä ja työkalupakkia puvuntaskussa, herra Koskensalo tiuskaisi. Ehkä se katse ei sittenkään merkinnyt mitään. - Ilma käy koko ajan vaikeammaksi hengittää, sanoi Korhonen tai Inkilä. - Ilma loppuu ja synnintekijät kuolevat, kailotti Fia lattialta. - Et viitsisi, pyysi Korhonen tai Inkilä, joka ei vieläkään saanut toista kättään irti hälytysnapista. Herra Koskensalo katsoi kättä inhoten: pitkät kynnet ja hikoilevat kämmenet. - Anteeksi, mutta minä en ole koskaan oikein sietänyt ahtaita paikkoja. Ei minulla varsinaisesti mitään ongelmia ole, mutta kuitenkin. Pystyn ihan hyvin hillitsemään itseni. Ei minulla mitään hätää ole, sanoi Korhonen tai Inkilä ja yritti siirtyä kauemmas napista, kompastui Fian jalkoihin ja päätyi hissin perimmäiseen nurkkaan puolikyyryyn asentoon. - Tämä on vain vähän hermostuttavaa, tiedättekö. Kun ketään ei tule. Yleensä minä seison lähellä ovea hississä tai vielä mieluummin menen portaita. Se tekee hyvää kunnollekin. On parempi kävellä portaita joka päivä kuin pelata jalkapalloa kerran kahdessa viikossa. Pidättekö te jalkapallosta? Anteeksi, jos minä höpötän liikaa. Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi. Herra Koskensalo oli katsonut riittävän monta elokuvaa tietääkseen, että hysteeristä ihmistä pitää lyödä avokämmenellä voimakkaasti molemmille poskille, kunnes tämä tulee järkiinsä. Se tuntui yllättävän hyvältä. Itse asiassa ohje pelkän avokämmenen käytöstä pääsi unohtumaan vahingossa. - Paskiainen. Mursit minulta nenän, Korhonen tai Inkilä sanoi ja unohti olla hermostunut. - Jos kaikki rauhoituttaisiin ja keskityttäisiin siihen, miten täältä päästään ulos, ehdotti Jonna. - Että pitäisi muka rauhoittua, kun on samassa suljetussa tilassa väkivaltaisen kusipään kanssa, Korhonen tai Inkilä puhisi ja pyyhki verta nenästään. Jonna penkoi laukustaan nenäliinan, oikean, kankaisen ja ojensi sitä avuksi. Siihen oli kirjailtu peikko. - Se on muuten minun se, Annukka mankui. - Ole hiljaa, kun aikuiset puhuvat, Jonna tiuskaisi. - Ei lasten tarvitse olla hiljaa ja tämä on todella hieno nenäliina. Saanko minä lainata sitä ihan vähän, kysyi Korhonen tai Inkilä. - Saat, sanoi Annukka armollisesti ja yritti mennä lähemmäs katsomaan vuotaisiko setä ihan kuiviin asti. Jonna ei laskenut. - Jos yritettäisiin olla järkeviä. Tuo nappi ei selvästikään toimi ja voi kestää vaikka miten kauan ennen kuin joku muu huomaa hissin pysähtyneen. Ehkä sähköt esimerkiksi ovat katkenneet laajemmalta alueelta, sanoi Jonna. - Valot palavat muuten vaan koko ajan, sanoi Fia. - Oli miten oli, täältä pitäisi päästä ulos, Jonna intti. - Jos murramme oven, Annukka varmaan mahtuisi ryömimään aukon läpi kolmanteen kerrokseen tai hänet voisi pudottaa tästä toiseen. Kai noin iso tyttö osaa jo apua hälyttää, Fia sanoi. - Ette varmasti pudota, sanoi Jonna. - Eikä meillä ole työkaluja tuon oven murtamiseen, sanoi herra Koskensalo. Hetken kaikki mököttivät omissa oloissaan. - Annukalla alkaisi olla nälkäkin, sanoi Jonna ja ajatteli sinihomejuustoa ja voileipiä kotona keittiössä. - Anteeksi, kun en aikaisemmin huomannut tarjota, sanoi Korhonen tai Inkilä ja etsi taskustaan suklaapatukan. - Tässä olisi sinulle, hän sanoi ja tarjosi sitä pikkutytölle. - Twix on kyllä parempaa, sanoi Annukka, mutta otti kuitenkin patukan vastaan. - Minä en yleensä tuomitse ihmisiä, vaikka tuomitsisinkin heidän tekonsa, mutta pysy kaukana minun tyttärestäni, sanoi Jonna. Taas oltiin hiljaa ja katseltiin jalkoihin. Oven murtamisesta ei enää puhuttu. Jonna mietti hetken pitäisikö ehdottaa murtautumista katon läpi, muttei sanonut mitään. Hänestä oli jo tehty ihan tarpeeksi pilaa tänään. Vähän ennen kuutta valot sammuivat. Lattian rajasta kuului kikatusta. - Viileetä. Nyt tämä alkaa sujua niin kuin pitääkin. Pimeässä voi tapahtua vaikka mitä mielenkiintoista, Fia kähisi. - Turpa kiinni, sanoi herra Koskensalo. - Mitä varten? En minä mitään varsinaisesti ajatellut tehdä. Ryhmäseksiin tarvitaan paljon mielenkiintoisemman näköistä porukkaa kuin tämä, Fia sanoi. - Sinun ikäistesi kakaroiden ei pitäisi edes tuntea tuollaisia sanoja, sanoi herra Koskensalo. - Eikö täällä enää saa sanoa seksi ääneen? Ei se sinua aikaisemmin vaivannut. Aikaisemmin sinä sanoit, että minä olen hyvä suustani, Fia sanoi ja nousi lattialta. - Älkää uskoko mitään mitä se sanoo. Tyttö kerjää vain huomiota, sanoi herra Koskensalo. - Kukahan täällä on kerjännyt ja mitä. Minulla on edelleen reiden sisäpinnoissa pieniä fritsuja muistona sinusta. Niin ihanaa ja niin koskematonta ja neitseellistä, lääh ja lääh, Fiia jatkoi. - Se puhuu omiaan, sanoi herra Koskensalo. - Toivottavasti niin. Tyttö on sentään vasta neljäntoista, sanoi Korhonen tai Inkilä. - Saisit hävetä, kun valehtelet tuollaisista vakavista asioista, sanoi Jonna Fialle. - Sama se minulle uskotteko te. Ei voisi vähempää kiinnostaa. En minä enää tuota pukille päästä kun ei siitä ole juuri mitään iloa, Fiia sanoi. - Minä kyllä uskon sinua, enkä siedä tällaista, sanoi herra Korhonen tai Inkilä, jonka nenään koski edelleen. - Ketään tuskin kiinnostaa mitä sinä hintti uskot, herra Koskensalo totesi. - Tuollaiset pitäisi hirttää munistaan koulun koripallotelineeseen. Tyttö on lapsi vielä. Aikuisen miehen pitäisi ottaa vastuuta edes jostain. - Eikö yksi selkäsauna riittänyt, kysyi herra Koskensalo. Korhonen tai Inkilä ajatteli punttisaleja ja testosteroneja ja sitä, että olisi piruvie pitänyt mennä sille itsepuolustuskurssille viime vuonna, vaikka kuinka teki pahaa ajatella, että vahingoittaisi toista elävää olentoa. - Uhoa vaan mutta odotas kun päästään täältä ulos. Tuollaisia varten on olemassa laki ja järjestys, sanoi Korhonen tai Inkilä. - Pyysinkö minä apua, herra ritari ja suojelija? En minä ole mikään uhri, Fiia kailotti lattianrajasta. - Olkaa kaikki jo hiljaa, sanoi Annukka ja kumma kyllä kaikki olivat. Kului tunti ja kului toinen. Pimeässä oli ihan hiljaista. Ehkä joku oli jo unessa, ehkä ei. - Fiia, suhisi herra Koskensalo. - Vedä vittu päähäsi - Tarkoititko sinä sitä todella? Ettei mitään iloa? Minusta? - Päästä irti. - Minä vaan silitän. Kuule. Sinä olet ihana. Lähdetään pois. Yhdessä. Minä ihan totta rakastan sinua. - Mene kiusaamaan itsesi kokoisia ihmisiä ukko. Pimeässä kuulosti ihan kuin joku olisi nyyhkyttänyt. Sitten kuului tutumpi ääni, joku näppäili kännykkää. Ei vieläkään kenttää. - Se on siis totta, sanoi Jonna nurkastaan. - Mitä väliä, sanoi Fiia taas. - Sitä väliä ettei täällä kukaan oikeasti ketään rakasta, tai minua ainakaan, Jonna sanoi. Annukka kokeili lähtisikö nukelta pää irti. Lähti se. - Teistä ei kyllä yksikään tiedä mitä rakkaus on, honotti Korhonen tai Inkilä nurkastaan. Tunnit matelivat eteenpäin. Hissin ulkopuolella tuli hitaasti aamu.