KAUPPA

Olin jo huomannut, että monsieur Prudhomme ei mielellään puhunut rahasta eikä ylipäätään numeroista, lukumääristä tai muista sen kaltaisista täsmällisistä, ikävistä asioista. Jos hänen oli kerta kaikkiaan pakko jokin luku ilmaista, kuten nyt kun tivasin häneltä talon hintaa, hän nosti kaksi sormea suunsa eteen, katsoi vähän alaviistoon puhuteltavan ohitse ja sanoi, kuin paljastaisi häpeällisen salaisuuden:

   - Katsokaahan, herra Lucas, (sitten vielä tämä: hän äänsi nimeni suuresti inhoamallani tavalla Ly-kaa) ei ole niinkään yksinkertaista vastata noin suoraan kysymykseen. Sehän riippuu, kuten hyvin tiedätte, niin monista eri tekijöistä.

   - Yrittäkäähän nyt oikein tosissanne, sanoin tarkoituksellisen julmasti.

   Hän hieroi litteää asiakirjasalkkua kainalossaan. Hänellä oli vaalea pellavainen kesäpuku ja raidallinen paita, jonka täytyi olla jo aivan märkä. Hän oli häkeltynyt ja kiemurteli osoittamani häpeämättömyyden edessä ja sanoi vihdoin:

   - Te ahdistatte minua, herra Lucas. Kolme tai neljä miljoonaa, kyllähän te tiedätte.

   Käännähdin ja sanoin:

   - Kuulitko, Chantal. Kolme tai neljä miljoonaa.

   Nainen katsoi minua pyöreillä silmillään, jotka hallin hämärässä vaikuttivat lähes ilmeettömiltä ja sanoi:

   - Kuulin kyllä, melkoinen haarukka.

   - Ymmärtäkää toki, herra Lucas. Hinta riippuu täysin kaupan muista ehdoista, korjauskustannusten jakamisesta ja suuntaamisesta, työn laajuudesta ja sen sellaisista seikoista.

   Monsieur Prudhommen kasvoissa ei ollut yhtään osaa, joka ei olisi roikkunut: yläluomet, alaluomet, posket ja suupielet. Minusta näytti kuin hänen nenänsäkin olisi roikkunut, ja kaksoisleuka tai oikeastaan kolmoisleuka joka peitti kokonaan alleen rusetin (jonka ainakin kuvittelin hänen olemattomassa kaulassaan olevan) riippui helttamaisena, herkkäliikkeisenä pussina. Hän muistutti hätääntynyttä kalkkunaa. Tiesin, että minun oli pysyteltävä vakavana. Sanoin:

   - No, palataan siihen sitten myöhemmin. Voimme kai nyt hieman katsella paikkoja.

   - Totta kai, ehkä ensin kierrämme alakerran huoneet.

   Monsieur Prudhomme lähti touhukkaana taapertamaan kuivuuttaan narisevan hallinparketin poikki kohti leveän portaikon vieressä ammottavaa tudorkaarella varustettua aukkoa. Heltta hänen kaulassaan lellahteli puolelta toiselle ja käden jatkeena oleva salkku teki hullunkurista pientä liikettä, kuin kellon heiluri. Hänen todennäköisesti synnynnäinen lonkkavikansa sai hänet kävellessään kallistelemaan tavalla, joka toi mieleeni erään BBC:n uutisissa näkemäni henkilön. Ellen muista väärin, kyse oli jonkin Balkanin pikkuvaltion päämiehestä. Minkä niistä, sitä en olisi osannut sanoa edes silloin.

   Ulkona henkivä lämmin tuuli oli avannut korkean kaksiosaisen ulko-oven toisen puoliskon hieman raolleen. Chantal seisoi lattialle lankeavassa valokolmiossa kuin varjo, sitten hän tuli luokseni äänettömin askelin, tarttui käsipuoleeni ja sanoi:

   - No niin, katsotaan nyt sitten.

   Hänen gardeniantuoksunsa ympäröi minut kun menimme asianajajan jäljessä valoisaan huoneeseen, jossa oli yhdellä seinällä kaksi suurta ikkunaa ja molemmissa päissä oviaukko. Sisustajan painajainen, sanalla sanoen. Talo oli periaatteessa tyhjillään, mutta siellä täällä lojui epämääräistä rojua: kannettomia kirjoja, jalaton tuoli, kuivuuden ravistuttama lipasto. Monsieur Prudhomme nojasi leveään ikkunapenkkiin odottavan näköisenä. Kysyin:

   - Kuinkas paljon tässä nyt sitten on näitä huoneita?

   Hän nosti kaksi sormea suunsa eteen, katsoi alaviistoon ohitseni ja sanoi:

   - Ymmärrättehän, herra Lucas (Ly-kaa), se on paljolti kiinni siitä, minkälaisia tiloja voi laskea varsinaisesti huoneiksi ja mitkä taas ovat lähinnä jotakin muuta: väliköitä, halleja, käytäviä ja sen sellaisia.

   - Niinpä tietysti mutta sanokaahan, montako sellaista tilaa täällä on, joissa on tulisija. Ne kai nyt ainakin voidaan laskea huoneiksi.

   Monsieur teki kädellään avuttomuutta osoittavan eleen ja hänen moittiva äänensävynsä paljasti minulle, että hän ei olisi uskonut minun turvautuvan moiseen temppuun:

   - Keittiössä luonnollisesti on, mutta en mitenkään voi tietää, mitkä huonekohtaisista tulisijoista on vielä käyttökelpoisia ja mitkä on aikojen saatossa jätetty kylmilleen ja korvattu sähkölämmittimillä. Talossa on sähköt, ne vedettiin jo ennen sotaa.

   Näin kyllä, että sähköt oli: kilometrikaupalla ajan haurastuttamaa punosjohtoa heitetyn näköisesti pinta-asennettuna ja rasiat kuin vain sitä varten, että joku saisi sähköiskun. Olin vähällä kysyä häneltä rakennuksen neliöitä: kerrosalaa, kokonaisalaa, huoneistoalaa, lämmitettävää pinta-alaa; ulkomittoja, huonekorkeuksia, kuutiometrejä; entäpä vuotuiset sähkökustannukset, vesilaskut, sakokaivojen tyhjennykset ja se kaikki. Olin vaiti, mies olisi varmasti saanut halvauksen.

   Chantal kulki huoneessa, liike nostatti hienoista pölyä joka valossa pyörteili hänen jäljessään kuin usva. Vaikka hän oli pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan hänestä säteilevä ominaislaatu sai hänet vaikuttamaan kallisarvoiselta aarteelta, jonka harvinaislaatuisuutta nöyrä valohuntu korosti. Tunsin ylpeyttä, sekä hänestä että itsestäni myös. Hän oli työntänyt aurinkolasinsa runsaisiin, tummanruskeisiin hiuksiinsa ja kierrettyään huoneen ympäri hän seisahtui monsieur Prudhommen eteen ja sanoi:

   - En halua käydä kylpyhuoneissa, en pidä homeen tuoksusta.

   - Mutta rouva Lucas, vakuutan teille että ainakaan sellaisia määriä kosteutta ei ole missään.

   - En ole rouva Lucas, en ainakaan vielä. Vai niin, putket ovat tietysti kuivat. Tuleeko taloon vesi?

   - Tulee, totta kai. Tosin nyt se on tilapäisesti katkaistu.

   - Sitähän minäkin, Chantal sanoi.

   Lähdimme hitaasti kävelemään kohti huoneen päässä olevaa ovea. Monsieur Prudhomme kallisteli edellämme ja sanoin hänen leveälle selälleen:

   - Pelkkä putkiston uusiminen maksaa omaisuuden.

   Tulimme kulmahuoneeseen, täälläkin oli valoisaa ja pölyistä. Suurikokoisesta avotakasta uhosi pitkään lämmittämättä olleen tulisijan tympeää, kostealle laastille ominaista tuoksua. Monsieur Prudhomme seisahtui huoneen keskelle, kääntyi meihin päin ja teki kädellään epämääräisen liikkeen. Sitten hän nosti kaksi sormea suunsa eteen, katsoi alaviistoon ohitsemme ja sanoi:

   - Herra Lucas (Ly-kaa), on selvää, että mitään täsmällistä ei vielä voida sanoa, mutta olen varma että monsieur Marechal tulee tekemään teitä tyydyttävän tarjouksen, joka pitää sisällään sekä talon että tarvittavat korjaukset.

   Chantal tönäisi minua kyynärpäällään ja päästi pienen, monimerkityksisen vihellyksen. Sanoin:

   - Sitä en hetkeäkään epäile, mutta haluan tietää erikseen talon hinnan ja monsieur Marechalin arvion peruskorjauksen kustannuksista. Sitä paitsi aion kyllä kuulla muutaman muunkin rakennusliikkeen arviot.

   Monsieur Prudhomme keinutteli kantapäiltä päkiöille ja takaisin, heltta liikahteli edes ja takaisin, sivulta sivulle. Väri hänen roikkuvilla kasvoillaan alkoi vähitellen tummua ja lopulta hän sanoi lähes pihisten:

   - En usko, että kreivitär Turennen perikunta suostuu mihinkään neuvotteluihin ilman monsieur Marechalin myötävaikutusta.

   - Tehän se pesänhoitaja olette, kai te nyt saatte heidät suostumaan. En missään nimessä halua jättäytyä jonkin peräkylän urakoitsijan armoille kun minulla on mahdollisuus saada tarjoukset sieltä, missä on sentään jonkinlaista kilpailua. Antibesistä tai vaikka Nizzasta saakka, tunnen kyllä sikäläistäkin väkeä.

   - Mutta he ovat vanhoja ihmisiä, eivät he minua kuuntele.

   Chantal potkaisi kumitossunsa kärjellä irtonaisen parkettisauvan paikoilleen ja kysyi:

   - Kuinkas paljon ne oikein ovat velkaa sille Marechalille?

   Monsieur Prudhommen kasvot sulkeutuivat napsahtaen. Sanoin:

   - Ahaa, vai niin paljon. No sitten minä kyllä ymmärrän.

   Chantal käveli halliin johtavalle ovelle ja sanoi:

   - Turenne-suvun linna on kauniisti entistetty, olen nähnyt sen. Ammattityötä, maksanut pitkän pennin.

   Sitten hän meni halliin ja asettui korkean ikkunan ääreen. Menin hänen viereensä ja laskin käteni hänen olkapäälleen. Edessämme avautuva näköala oli huikaiseva, sypressien takaa näkyi auringossa kipunoiva meri. Chantal nojautui kevyesti minuun ja sanoi:

   - Olen jo nyt rakastunut tähän maisemaan ja talokin on aivan ihana, vaikka vähän rappeutuneenakin.

   - Niin, minä sanoin. – Uskon, että tulemme olemaan onnellisia täällä, me ja lapsemme.

   - Niin, kultaseni, Chantal sanoi.

   Kuulin, että monsieur Prudhomme oli tullut taaksemme. Hänen hengityksensä huokui aaltomaista rauhaa ja kuvittelin hänen hitaasti keinuvan sen tahdissa. Emme kääntyneet, Chantal pyöritti kyynärpäätään kyljessäni ja virnisti minulle lasin kautta. Minua kutitti ja nauratti ja tönäisin häntä lantioon. Hän näytti minulle kieltään.

   Monsieur Prudhomme rykäisi ja sanoi:

   - Mikään ei olisi sen mieluisampaa, kuin nähdä huvila taas asuttuna ja mieluummin juuri tuollaisen nuorenparin toimesta, joilla on koko elämä edessään.

   Tuo kuulosti jo vähän myyntipuheelta ja ajattelin, että ehkä nyt jo olisi aika avata peli. Sanoin:

   - Maksan talosta ja tontista puolitoista miljoonaa, muusta emme keskustele. Remontin hoidan itse.

   - En uskalla edes ehdottaa heille sellaista, monsieur Prudhomme sanoi yllättävän säyseästi. – Sanokaa nyt edes vaikka kaksi miljoonaa.

   - Kuulkaahan nyt, kaupan ehtona oli, että huvilan tulee säilyttää alkuperäinen ulkonäkönsä. Tuollainen rasite kyllä vaikuttaa myyntihintaan. Mutta sanotaan nyt sitten miljoona ja seitsemänsataatuhatta.

   - Ehto on kieltämättä hankala, mutta se sisältyy kreivitär Turennen testamenttiin. Voitteko ajatella suurempaa summaa?

   - En.

   - Hyvä on sitten, minä kerron heille.

   Hän otti salkustaan paperin ja sanoi:

   - Tässä on sopimusluonnos, olkaa hyvä ja lukekaa.

   Pidin paperia niin, että Chantalkin saattoi sen lukea ja kun olimme valmiit ojensin sopimuksen takaisin ja sanoin:

   - Jos he hyväksyvät hinnan niin me kyllä hyväksymme ehdon.

   Chantal hymyili säteilevintä hymyään ja olin kuulevinani, kuinka läski monsieur Prudhommen naamassa alkoi tiristä kuin voi kuumalla pannulla. Menin ulko-ovelle ja sanoin:

 - Kyllä tämä minun puolestani pitää, loput huoneet ehdimme nähdä myöhemmin.  

   Kättelimme, hän jäi vielä taloon ja Chantal ja minä menimme autolle, jonka taakse monsieur Prudhomme oli pysäköinyt haalistuneen Citroeninsa. Avasin Chantalille oven ja kiersin kuljettajan puolelle. Puukehäinen Nardi oli auringossa lämmennyt kuumaksi ja otin hansikaslokerosta Torinosta ostamani ajokäsineet. Käänsin virta-avainta ja Lancian avaraksi muotoiltu pakokanavisto aloitti korviahivelevän murinansa. Takapyörät raapaisivat pihan soritusta ja kuulin, kuinka pikkukivet rapisivat Citroenin maskiin. Chantal asetti aurinkolasit silmilleen ja sanoi:

   - Mitä luulet, suostuvatko ne?

   - Eiköhän, tuskin ne mokomasta läävästä parempaakaan tarjousta saavat.

   - Huomasitko muuten, että sopimuksessa ei edellytetty meidän asuvan siellä?

 - Totta kai huomasin, se yksinkertaistaa asioita.

   Tie kiemurteli lähemmäs rantaa ja lopulta saavuimme moottoritien rampille ja lähdimme kohti Nizzaa. Kolmelitrainen moottori veti tasaisesti kumisten ja nopeus kohosi helposti sadankuudenkymmenen paremmalla puolelle. Kojelautaan ripustettu nokialainen aloitti japsipuhelimille tyypillisen kimeän veisuunsa ja Chantal vastasi:

- Niin?

   -----

   - No hei, hyvin kävi. Parin päivän sisällä kuullaan.

   -----

   - Se mikä sovittiin. Jos kaikki menee nappiin niin kolmen viikon päästä saat ajaa bulldozerit paikalle ja jenkkisi pääsee pusaamaan hotelliaan.

   -----

   - Juu, palataan asiaan. Hei nyt.

   Hän asetti puhelimen takaisin telineeseensä ja minä kysyin:

   - Oliko se Marechal?

   - Oli, hän sanoi.

   Liikenne oli hiljaista ja ajoimme hyvän tovin puhumatta. Kun olimme humahtaneet ohitse pitkästä rekasta kysyin:

   - Mitä aiot sitten kun tämä on selvä, palaatko Pariisiin?

   - Todennäköisesti.

  - Tapaanko sinut siellä?

  - Ehkä, hän sanoi ja hymyili. – Mistä sitä koskaan tietää.