Vilja-Tuulia Huotarinen KOTIAVAIN ja muut huudot I. Pääsiäisenä meillä sirklataan ja enot tulevat keittiöön syömään lihakeittoa. Lasturisti menee vinoon lattialla enojen saappaitten alla. Yöllä joku käynnistää sirkkelin liiterissä ja ajattelen terää, joka viiltää nopeasti ja syvään. Aamulla mummo sanoo: Nyt on pyhä, ollaan kaikki kotona. Huoneet pusertuvat kiinni toisiinsa ja talon alta ryömii matala murina. Ajattelen terää, joka viiltäisi niin nopeasti ja syvään, että kaikki muu tuntuisi sillä hetkellä yhdentekevältä. Inhoan matematiikan tunteja kahden sanan vuoksi: jakaminen ja erotus. Talon pöydän päässä istuu nykyään aina yksi enoista, se sanoo minulle: Hus, sulje ovi ja mene itse toiselle puolelle. Kun Dallas alkaa illalla kymmenen uutisten jälkeen, saan kuitenkin jäädä katselemaan. Olen niin nuori, etten ymmärrä paljon mitään. Sohvatuolien väleissä on tilaa ja kaikki istuvat aina samoilla paikoilla illasta toiseen, saunalta höyryävinä punaisina makkaroina. Öisin kimmeltävät lasinsirut huoneiden lattioilla ja kissojen jättämät hiirenraadot nukkuvat hipihiljaa lumen alla vieri vieressä. Kun olen tehnyt kissankiepin keinussa kahdeksan kertaa peräkkäin, eno tulee ja sanoo: Tuo tyttö ei ole ihan terve. Enolla on kädessä leivän kannikoita, jotka olen tunkenut lipaston alle. Sinä päivänä minun pitää nylkeä vammaiset hiireni, jotka ovat toipuneet tulitikkulaatikoissa kissojen kynsistä. Illalla isä ja äiti lähtevät vintiltä alakertaan ennen kuin olen ehtinyt nukahtaa ja minä toivon, että olen poninhäntäinen tyttö nimeltä Kirsi. Kirsillä on kaulassa kotiavain ja päivisin hän leikkii pihan muiden lasten kanssa kaikki ne leikit, joista olen kirjoista lukenut: Kymmenen tikkua laudalla, Purkki, Roke ja Poke. Öisin Kirsin kerrossängyn alla asuu kummitus eikä mummo, jonka hengitys pätkii. Aina kun syksy tulee ja lehmät oli pantu sisälle, me olemme muuttamassa. Mummo vetää verhoja ikkunan eteen, kun matkalaukku leviää pihaan. Äiti huutaa että Kaikki tässä talossa on hulluja. Mietin, kuinka monta on kaikki. Menen ruusunmarjapensaaseen ja odotan, tuleeko kukaan sinne. Kakkaan pensaan alle eikä kukaan tule pyyhkimään, se on ensimmäinen kerta kun kaikki juoksevat ohi. Poljen pyörällä mökille kun äiti tappelee mummon kanssa. Perillä noukin maasta päivänkakkaran ja alan nyhtää, vaikka tiedän, että kaikki muu on todennäköisempää kuin Kyllä tai Ei. Lampi kiiltää mustana haahkanpäänä kun nousen mökin kuistille, päivänkakkaran kaikki vaihtoehdot kohoavat ilmaan. Kuisti on tyhjä ihmisistä. Kun astun penkereelle, jalkojen alla rusahtaa. Maassa lojuu pieniä vaaleanpunaisia päät murskana ja yksi joka liikkuu vähän. Minun pitää tallata sen päälle ja kengänpohjaan jää verta. Lampi tuijottaa minua: Oletkos autuas, se kysyi kun kiskon pyörän maasta ja poljen pois. Kuiva humina tulee pelloilta päin ja kauempaa, kaikki saattoi johtua minusta, heitän pyörän pihassa maahan ja lyön rystyset männyn kylkeen. En osaa astua vastakarvaan tätä polkua, liu´un mäkeä alaspäin ja varpaiden väleihin takertuu sammakonreisiä. Eteisessä leijuu hiileää toukokuun usvaa joka hengittää huonekalujen mustissa nurkissa. Sytytän tulen pesään. Isä tulee viereen ja tahtoo pelata muistipeliä. Minä suostun aina. Kaksi penkkiä ja puinen huhmari matkaavat savupiipusta kohti kaupunkia ja käteeni jää taas tuoli jolle en löydä paria. Matossa on neljätoista raitaa ja mummo astuu koko ajan raitojen päälle. Kolmen viikon kuluttua hautajaisissa kaikki katsovat valkeaa pantaani ja minä kerron, että mummo toi sen minulle Madeiralta. Valkoisen pannan pitämisellä on seurauksensa. Kaikki muuttavat pois talosta, paitsi yksi eno, joka asettelee maatalouskoneet pihaan niin, ettei sinne enää pääse autoilla. Äiti sanoo että takaisinpäin ei katsota. Vilkaisen taloa kerran ja vasempaan silmänurkkaani luutuu suolaa. Keksin hätäpäissäni talon takaa joen varrelta paikan, jota alan ikävöidä ja vaalia ihanana muistona. Talo ja talon takana kaksi metsää, isoveljien ja pikkuveljien metsät, kaksi tiedustelumajaa. Alastomat lautahökkelit metsien sisällä. Sieltä sinkosivat salaiset äänimerkit, kuovit ja muut huudot. Pihaan saakka äänet eivät kuulu: vain kissojen kynnet putoilevat rapisten luisia seiniä myöten. Talo ja sen kerrokset, ylimpänä vinttihuone, ikkuna josta voi kurkottaa ja pudota. Talo ei ole ottanut vastaan, talo ei kannattele, siitä voi olla varma. Kuusten vieressä humisee lipputanko ja lipputangossa rautaviiri, se joka iskeytyy katon läpi myrskyn aikaan ja lävistää nukkujien silmät. II. Mistä kaikki alkoi? Siitä, kun tulin vintiltä ja pihassa lojui leppäkerttuja siivet levällään, vasaroita, saksanpaimenkoira, jonka kuono oli veressä? Vai ovatko nämäkin toisten muistoja, joilla kertaan elämääni? Ehkä se ei alkanut mistään, ei loppunut eikä lopu. Kuuset kiertävät talon ympärillä ja muistuttavat kuulemaan heitä, joiden mädänneillä juurilla talo lepää. Levätä on väärä sana. Kodissa voi levätä. Siinä talossa juostiin perkeleen kanssa että pysyttiin tiukasti kantapäillä.