Mikko Jalava - LIFTARI Puhetilaisuus oli ollut onnistunut, pienehkön maalaispaikan seurojen talo oli pullistellut seutukunnan pääosin varttuneemmista maatalousyrittäjistä. Kauniiksi lopuksi mies oli soittanut kasetilta "Tämä taivas, tämä maa" ja väki oli taputtanut rytmikkäästi ja laulanut kertosäkeessä mukana. Hän oli seissyt näyttämöllä kädet kohotettuina ja leveä hymy naamallaan, kuin mikäkin evankelista. Tosiasiassa häntä ärsytti tuo junttinationalistinen renkutus eikä hän voinut olla ajattelematta hieman vinosti hymyillen sen tekijää, joka jo kai yli kahdenkymmenen vuoden ajan oli asunut Saksassa. Tuskin se mikään sattuma oli. Tilaisuus oli venynyt niin myöhäiseksi, että mies oli päättänyt olla enää sinä iltana lähtemättä Tampereelle. Hän oli ajanut Joensuuhun ja yöpynyt Kimmelissä. Aamu oli aurinkoinen ja päästyään eroon kaupungin liikennerajoituksista hän antoi ison Audin tehdä matkaa äänettömästi ja eleettömästi, kymmenen tai viisitoista yli sallitun, joskus vähän enemmänkin. Hänellä oli tutkanpaljastin, totta kai, kiireiden varalle. Nyt oli aikaa, seuraava tilaisuus olisi vasta ylihuomenna. Missä, sitä hän ei muistanut, mutta jossakin vaalipiirin alueella se tietysti oli. Vaaleihin oli vielä yli seitsemän kuukautta. Hän tiesi, että vaalikarjan muistin pituus on kolme kuukautta, joten vain sillä mitä hän tuon ajan kuluessa sanoo tai tekee, on merkitystä. Hänestä tuntui että pullat olivat hyvin uunissa ja oli melko varma toiselle kaudelle menemisestään. Tyttö kulki tien laitaa. Hän oli aamutuimaan saanut kyydin pikku taajaman risteykseen ja kävellyt siitä lähtien, ehkä kolme kilometriä jo. Hänellä oli valkoinen t-paita, kukikkaat shortsit ja kevyet kangaskengät. Selässään hänellä oli reppu, joka sisälsi kaiken minkä hän kuvitteli päämäärättömänä kuljeskellessaan tarvitsevansa. Hän katsahti silloin tällöin taakseen ja kun näki suoran päässä lähestyvän auton kääntyi ja jäi odottamaan. Hän nosti peukalonsa ja kookas, äveriään näköinen auto pysähtyi. Sivuikkuna avattiin ja hän näki että kuljettaja oli autossaan yksin, keski-ikäinen herraskaisen oloinen mies. - Päivää, hän sanoi. - Pääseekö kyytiin? - Totta kai, mies sanoi. - Heitä reppu takapenkille ja hyppää sisään. Onkin mukava saada seuraa. Mihin olet menossa? - Kiitos, tyttö sanoi ja istui autoon. - Ihan mihin vaan. Entä sinä? - Tampereelle. - Jaaha, no sinne sitten. Auto lähti pehmeästi liikkeelle, nopeus kipusi vaivattoman tuntuisesti sadan paremmalle puolelle ja mies ajatteli, että tyttö tuskin koskaan aikaisemmin oli päässyt näin hienoon kyytiin. Ladoja ja taunuksia ja mitä kaikkia ropposia, mutta ei tällaista. Mies näki että tyttö oli melko nuori, kai nyt kahdeksantoista sentään mutta ei varmaankaan paljoakaan yli. Hän oli sanomaisillaan jotakin kun tyttö kysyi: - Oletko sinä joku kauppamies? - Olen, mies sanoi. - Mitä sinä myyt? Hän oli vähällä sanoa: itseäni, mutta sitä toinen tuskin olisi ymmärtänyt. Sen sijaan hän sanoi: - Mielikuvia, olen mielikuvien kauppias. - Ahaa, jonkinlainen konsultti siis? - No, kai sitä niinkin voi sanoa. Tyttö oli potkinut kengät jaloistaan ja nostanut paljaat jalkansa hansikaslokeron päälle. Varpaankynnet oli lakattu tummansinisiksi, toista nilkkaa kiersi tatuoitu köynnöskuvio. Mies vaihtoi ohituksen jälkeen takaisin vitoselle ja tuli työntäneeksi kätensä tytön reiteen kiinni. Tyttö tarttui käteen ja ohjasi sen shortsiensa lahkeesta sisään. - No, hän sanoi, minkälaisia mielikuvia tämä herättää? Mies tunsi ohuet pikkuhousut ja karvoituksen niiden alla. Hän oli elämänsä aikana kokenut paljon, mutta ei vielä ihan tällaista. Hän sanoi: - Mitä sinä teet, oletko edes täysi-ikäinen. - Olen, mutta oletko sinä. Mies ei saanut vedetyksi kättään pois vaan päin vastoin alkoi liikutella sormiaan, etsiä. Kun hän löysi, tyttö ryhtyi avaamaan hänen housujensa vetoketjua. Poikettuaan pääväylältä metsäautotielle mies ajoi parisataa metriä ja käänsi auton. Hän laski etuistuinten selkänojat ja alkoi lähes vapisevan kiihkon vallassa mysöä housuja nilkkoihinsa. Tyttö oli riisunut alapäänsä paljaaksi kaikessa rauhassa ja odotti. Kun mies vihdoin oli hänen päällään painavana ja puhisevana, tuli sisään ja aloitti työnnöt tyttö toivoi, että kaikki olisi ohitse mahdollisimman nopeasti. Lopulta mies ähkäisi ja tyttö tunsi lämpimät purkaukset sisällään. Mies käännähti takaisin kuskin puolelle, muutama pisara roiskahti läntittämään vaaleanharmaata plyysiverhousta. He vetivät hiljaisuuden vallitessa housut jalkoihinsa. Mies sytytti savukkeen, tarjosi tytöllekin mutta tämä ei huolinut. Polteltuaan loppuun mies sanoi: - Saa nähdä tuleeko tänä vuonna hyvin puolukkaa, viime vuonna ei tullut. Ja vähän ajan kuluttua, kun toinen ei puhunut mitään: - Voi helvetin helvetti. Hän ajatteli, että jos heidät nähtäisi yhdessä tyttö voisi tapahtuneen jälkeen saada päähänsä ties mitä hölmöyksiä. Siksi hän sanoi: - Tuota, tuntuisiko sinusta kovin pahalta jos jättäisin sinut tänne, kyllähän sinä helposti saat kyydin eteenpäin. - Niin saankin, tyttö sanoi. - Kyllä eteenpäin aina pääsee. - No hyvä. Tyttö nousi autosta, otti reppunsa ja kiersi kuskin puolelle. Mies sanoi avoimesta ikkunasta: - No, hei. Sinä olet kiva kakara. - Hauska kuulla, tyttö sanoi ja heilautti kättään. Auto lähti keinahtelemaan päätielle. Kun perävalot lakkasivat näkymästä hän kirjoitti rekisterinumeron muistikirjaansa. Tyttö oli ollut neljäntoista kun äidin miesystävä oli raiskannut hänet ensimmäisen kerran. Kun hän oli huutanut se oli lyönyt, ja kun hän oli huutanut enemmän se oli lyönyt lisää. Hän oli kertonut äidille mutta se ei ollut uskovinaan, oli vain kyllästyneen kuuloisena sanonut: - Viattomathan ne tässä maailmassa saavat eniten kärsiä. Ja kattokkin, ettes itte anna pienintäkään aihetta. Tyttö käveli kotvan matkaa tielle päin kohtaan, jossa tulomatkalta muisti pehmeikön olevan. Molemmin puolin metsäautotietä oli suoperäistä maastoa, ja maaperän vetisyyden vuoksi oli noin kymmenen metrin matkalle ajettu tavallisen soran asemesta karkeampaa kivitavaraa. Hetken etsiskeltyään hän löysi mieleisensä kiven. Se oli pyöreähkö, suunnilleen aikuisen miehen nyrkin kokoinen. Hän otti sen käteensä, katsahti molempiin suuntiin ja lähti suonreunaa myötäilevää kallioharjannetta pitkin syvemmälle metsään. Päästyään tien näkymättömiin hän istuutui karhunsammalen peittämälle mättäälle ja otti repustaan pienen peilin ja puhtaan t-paidan. Hän kääräisi kiven paidan sisään, katsoi peilistä kasvojaan ja löi, ensin varovasti mutta sitten kunnolla, ensin silmäkulmaan ja sitten suupieleen. Häneen koski, mutta nyt vain siihen mihin iskut osuivat. Sydämessään hän ei enää tuntenut mitään koska tiesi, että viattomien osana oli kärsiä. Suupielestä tuli aika tavalla verta, hän antoi sen pisarrella paitansa rintamukselle. Hän katsoi suoraan aurinkoon ja piti väkisin silmiään auki, näin ne nopeasti punehtuivat ja täyttyivät kyynelistä, jotka valuttivat tummansinisiä ripsivärivirtoja poskille. Sidottuaan kiven pehmikkeenä käyttämäänsä paitaan hän heitti sen läheiseen suolampeen. Sitten hän lähti päätielle, sai hetken odottaa ja kuorma-auton tullessa viittilöi kaksin käsin. Kuormuri pysähtyi, tyttö nousi hyttiin ja alkoi kiivaasti elehtien puhua.