Sinikka Laitinen - Poissaolon vapaus











Huone, ikkuna rannalle päin,
maiseman näkee nousemalla
                  kukkalaudalle.
Järvellä velloo tammikuun aallokko.
 
Tuhatvuotinen unelma,
        tulla rakastetuksi kuin koira.
Vierastan.
Tulet minua vastaan
sanomatta
        valo loittonee.





































Tuoksut kesälle kahvikupissa, tuoremehussa
myrskytuulessa, rappukäytävässä.
 
Odotat minua kirjojen kansissa, hiirenkorvissa
kirjanmerkissä, sylissä ehkä
 
puhut enemmän harmaissa hiuksissa
kirjaston portaissa, auringon paahteessa.
 
Olet varjona otsikoissa, nyplätyssä pitsissä
hulluuden kirjavassa seitissä.
 
Laske kätesi, pudota 
seitti. Missä olenkin, odota.































Lennä pois,
rannalla kasvaa mesiheinää ja apilaa.
         Lennä pois tyhmä lintu,
koko illan kuuntelin huutoa.
 
Pakko päästä näkemään millaisia
ihmiset ovat ja antaa ajatuksen tunkea
moottoriteiden taa
 
odottaa sinua vihaiseksi asti ja juosta
uhmapäissä tunturiin.
 
Yö laukeaa,
riittää.





























Aurinko laskee. Lumimyrskykiitäjä sylkee öljyisen roiskeen. 
Jään pinta keimailee ja siirtyy kohti merta.

Ranta on pelastus, kuin jäkälän kasvu, sulaveden lyhyt kausi. 
Heitä varjo hartioilta, avaa siivet. Edessä on pitkä taival, saat 
kunnolla levätä.